• Citynoita

Minun synnytykseni - Kohtalon arpapeliä

Updated: Dec 18, 2019

Toiveenani oli mahdollisimman luonnollinen ja lääkkeetön synnytys. Kaikki menikin sitten aivan päinvastoin! Olen aloittanut kirjoittamaan tätä bloggausta useamman kerran, mutta se on tuntunut raskaalta. Koska olemme molemmat kunnossa ja tyttö on tuonut niin paljon onnea elämääni, en ole halunnut ajatella koko synnytysepisodia. Meillä on ollut myös paljon kiirettä. Neuvolaa, tissitohtoria ja iloksemme paljon vieraita. Aikaa on ollut vaikea löytää kirjoittamiselle.


Kun laskettu aika oli mennyt ohi en ollut huolissani, koska en edes ajatellut lapsen syntyvän niihin aikoihin, vaan vähän myöhässä. Kun neuvolassa pyydettiin varaamaan aika synnytyksen käynnistämisen polille, en huolestunut vielä, mutta en ollut osannut varautuakaan siihen. Menin polille maanantaina klo 9:30 nukkumatta edellisenä yönä silmäystäkään. Uni vain ei jostain syystä tullut levottomana yönä.


Polilla mut vastaanottanut lääkäri oli kaunis, vahvan persoonan omaavan oloinen viisissäkymmenissä oleva nainen. Pidin hanen karismastaan heti. Hän kysyi, tiedänkö yliaikaisen raskauden riskeistä. Sanoin, että tiedän, että istukan toiminta on alkanut heikkenemään ja se lisää kohtukuoleman riskiä. Todellakin, en ollut oikein ajatellut edes sitä, että synnytys ei alkaisikaan luonnollisesti. Tutkittuaan, lääkäri totesi, etta kohdunsuu on täysin epäkypsä eli se ei ollut pehmentynyt vielä lainkaan. Se ei myöskään ollut auennut kuin sentin, eikä lapsi ollut laskeutunut tarpeeksi. Pelin alkuasetelma oli siis jo heikko. Hän sanoi, että kun nyt ollaan jo näin pitkällä ( rv 41+5) hän suosittelee, että käynnistämme synnytyksen luonnollisella menetelmällä käyttäen ballonkia (voit lukea lisää ballongista täältä). Lyhyesti sanottuna, katetrin avulla kohtuun sijoitetaan pallo lapsivesipussin ja kohdunpohjan väliin, joka täytetään suolavesiliuoksella. Paineen tunne imitoi lapsen pään painetta kohdunpohjassa ja saa aikaan luonnollisia supistuksia. Olimme puhuneet ballonki-menetelmästa juuri ystäväni kanssa, jolle tämä oli tehty kesällä. Hän oli kertonut, että se ei satu eikä oikeastaan tunnu. Samaa sanoi lääkäri ja päätimme aloittaa käynnistyksen tällä menetelmällä.


Lääkäri ripeillä otteilla otti katetrin ja alkoi asettamaan sitä kohtuun. Muhun sattui. Sattui niin, että parkaisin. Reidet yrittivät sulkeutua ja paikalla ollut kätilö otti niistä kiinni. Pahoittelin huutamistani ja sanoin, että toimenpide sattuu. Lääkärin mukaan toimenpide voi tuntua epämiellyttävältä. Itse en kokenut kuitenkaan epämiellyttävää tunnetta vaan kipua. Lääkäri ei saanut täytettyä palloa, kuin 20 ml, koska huusin. Hän kertoi, että vielä pitäisi saada 70 ml suolaliuosta sisään palloon. Olin jotenkin täysin häkeltynyt kivusta ja mua nolotti, että huusin tätä "epämiellyttävää tunnetta". Koska toimenpide ei oikein tuntunut sujuvan, sovimme että annamme pallon olla ja tunnin päästä lisäämme nestettä. Pallosta roikkuva katetriletku kiristettiin teipeillä reiteeni.


Heti asettamisen jälkeen aloin tuntea menkkamaista kipua kohdussa ja alaselässä. Istuin ensin jonkin aikaa, kun lapsen sydänkäyriä mitattiin. Tunsin, kuinka hikikarpalot nousivat ensin otsalleni ja sitten koko vartaloni muuttui hikiseksi. Silmissä sumeni ja mua oksetti. Koska en ollut nukkunut lainkaan, sain levätä omassa huoneessa. Tai ainakin yrittää. Kivun takia pysyttelin seisaallani ja kävelin, koska vain se helpotti oloani. Myöhemmin palasin lääkärin luo ja nestettä lisättiin palloon. Taas huusin! Ihmettelin ääneen, miksi tämä voi sattua näin paljon. Luulin, että koko toimenpide ei tunnu juuri lainkaan. Mulla ei ole koskaan ollut heikko kipukynnys ja mainitsin myös tämän. En vikise helposti. Minä, joka jenkkifudis-aikoinani olin kirjailtu mustelmilla ja sormet murtuneena kävin töissa, kunnes joku komensi lääkäriin. Yleensä siinä vaiheessa, kun kipu näkyy mun kasvolla, se on vain jäävuorenhuippu. Vastaukseksi sain, että kipu on niin yksilöllista. Niin.


Katetri teipattiin taas reiteeni, jotta pallo aiheuttaisi enemmän painetta kohtuun. Taas sattui. Lääkäri totesi, että Englannissa laitetaan vielä paino katetriin roikkumaan. Naurahdin hieman vaivaantuneesti. En oikein tiennyt, oliko kyseessa huono vitsi vai tarkoittiko, että tämä se on pientä vain vielä (toisin sanoen, turhasta vikisen). Hän sanoi, että voin jäädä osastolle, jos haluan, mutta kotona mulla olisi helpompi olla. Voin liikkua siellä vapaasti. En ole koskaan ollut kovinkaan ihastunut sairaaloihin, joten lähdin kotiin. Naisten klinikalta on kotiini matkaa alle kilometri ja koska liikkuminen auttoi kipuun, kävelin kotiin. Kuin zombi vaelsin lapi

Meilahden välttellen töihin menevien ihmisten katseita.





Kotona kipu vain kasvoi. Sitä voi kuvailla pahoina menkkakipuina, mutta potenssiin 10. Verta tuli sekä katetrista, että emättimesta senkin verran, että onnistuin sotkemaan paikkoja sairaalasiteesta huolimatta. No sekin meni vaihtoon tasaisin väliajoin. Nyt mukaan tuli supistukset. Niitä tuli ehkä noin kymmenen minuutin välein. Koska alla oli jo ballongin aiheuttama kipu, ei lepo vaihetta ollut vaan kipu oli jatkuvaa ja korostui supistusvaiheessa. Kävelin ympäri olohuoneen lattiaa kiroillen, koska vain liike helpotti kipua. Ystäväni puoliso Isabel, jonka kanssa olemme hiljattain ystävystyneet, on kätilö ja olin saanut hänelta Tens-laitteen, joka tuottaa sähköimpulsseja lihaksiin. Se auttoi selkäkipuihin, mutta ei tietenkään poistanut niitä. Kävelin ja kävelin useamman tunnin ja jossain välissä lyyhistyin sänkyyn peittojen alle, koska mua paleli. Olin myös kuoleman väsynyt. Kello oli tälloin n. kuusi illalla. Yht'äkkiä säpsähdin hereille ja kipu oli lähes hävinnyt. Ilmeisesti multa oli lähtnyt taju, koska en muista vaipuneeni uneen. Olin vain käynyt makuulteen sänkyyn ja kuin samantein havahduin valveille. Aikaa oli kuitenkin vierähtänyt n. tunti. Tästä eteenpäin supistukset tulivat n. tunnin välein ja pystyin nukkumaan välivaiheet. Pelkkä supistuskipu tuntui lasten leikiltä verrattuna aikaisempaan jatkuvaan kipuun.


Noin puolen yön aikaan mulle tuli kova kylmänhorkka. Hytisin ja hain lisää peittoja, laitoin villasukat jalkaan ja vaivuin takaisin uneen. Pari tuntia myohemmin kylmän tunne oli ohi ja tajusin mitata lämmon. Tässä vaiheessa se oli pikkuisen yli 37 C . Puoli tuntia myohemmin 35,8 C. Soitin polille ja kerroin kuumetuntemuksistani. Puhelimessa sanottiin, että ehkä uskomani kuumekohtaus oli väsymystä ja koska nyt ei ole kuumetta, voin jäädä kotiin. Sanoin, että tiedän kyllä, miltä tuntuu olla kuumeessa, mutta en jäänyt väittelemaan asiasta. Tässä vaiheessa huomasin myös, että en tuntenut vauvan liikkeitä. Aloin tekemään liikelaskentaa. Ensin tunnin, jolloin sain seitsemän liikettä (liikelaskenta täyttyy, jos liikkeitä tulee 10) ja seuraavalla tunnilla muistaakseni viisi. Soitin uudestaan polille ja sain kehoituksen tulla sinne. Kello oli 3 yollä.

Lapsen sydänkäyrät näyttivät olevan kunnossa, mutta en edelleenkään tuntenut liikkeitä selkeästi. Tyttö on ollut koko raskauden ajan aikamoinen yökyöpeli, joten tämä oli itselleni huolestuttavaa. Pääsin taas huoneeseen lepäämään ja yritin nukkua, joka hieman onnistuikin. Aikaisin aamusta aamuvuorossa ollut kätilö tuli tapaamaan mua, jonka jälkeen edellisenä päivänä mua hoitanut lääkäri saapui paikalle. Hän tarkisti kohdunsuun ja tilanne oli huono. Kohdunsuu oli auennut, mutta vain 2,5 cm ja edelleen kiinteä (kohdunsuun täytyy aueta 10 cm, jotta voidaan lähteä ponnistamaan). Hän halusi kiristää ballonkia lisää alaspäin, mutta sanoin, että haluan koko vempeleen irti. Edellisen päivän kokemukset kummittelivat vahvasti mielessä ja koin koko ballongin ahdistavana. Suostuin kuitenkin jättämään sen paikoilleen ja sovimme, että pysyn liikkeellä, jotta liike nykii balonkia alaspäin. Kohdunsuun pehmitys aloitettiin samaan aikaan Cytotec-lääkkeellä.


Laahustin sairaalan käytävillä napit korvilla ja kuuntelin musiikkia. Yritin ajatella muita asioita ja vain pysyä liikkeessä. Kävin aamupalalla ja taas laahustin. Jossakin vaiheessa nukahdin hetkeksi aikaa sänkyyn. Jälkikäteen musta tuntuu, että ballonkia asetettaessa, mun mieli alkoi kapinoimaan koko käynnistämisprosessia kohtaan. Tilanne, jonka ei pitänyt olla kivulias oli kivulias ja sitä seurannut asiaan kuulumaton monituntinen tuska, sai mulle todella vastahakoisen olon kaikkea hoitoa kohtaan ja vei luottamuksen hoitohenkilökuntaan. Oikeastaan siksi, koska musta tuntui, etta kipuani vähäteltiin ja että kokemuksiani mm. kuumeesta ei uskottu. Oloni oli turvaton, vähän kuin olisin ollut eri joukkueessa henkilökunnan kanssa. Itse hoitoalalla ennen vuosia työskennelleenä tiedän, mitä alan arki on ja kuinka tärkeää olisi luottaa hoitohenkilokuntaan. Siksi yritin parhaani mukaan muuttaa suhtautumistani ja ajatella positiivisesti, mutta pelko oli syöpynyt muhun jo.


N. klo 14 lääkäri tuli tarkistamaan tilannetta, joka ei ollut muuttunut miksikään. Kohdunsuu oli edelleen auki vain 2,5 cm. Lääkärillä oli tapana puhua samaan aikaan, kun kädet jo viuhuivat. Hän veti esiin pitkän, metallisen koukun, samalla kertoen, että sikiökalvot puhkaistaan nyt. Vain nähdessäni koukun ja tajutessani, että se menee sisääni, huusin vaistomaisesti "Ei!" ja iskin reiteni kiinni toisiinsa. Saman tien pyysin anteeksi monta kertaa ja sanoin, että totta kai, tehkää, mitä pitää tehdä. Itse asiassa pyytelin anteeksi jatkuvasti ja joka kerta, kun muhun sattui. Eihän sellaista tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta itse koin koko ajan olevani hankala potilas, kun vikisin ja huusin. Lääkäri rauhoitteli mua asiallisesti sanomalla, että heillä ei ole tarkoitus satuttaa mua, vaan nyt yritetään saada synnytys käyntiin. Sikiökalvoissa ei ole tuntoa ja toimenpide ei satu. Sanoin, että ymmärrän tämän ja luotan, että he tekevat, mitä pitää tehdä eivätkä yritä satuttaa, mutta en voi reaktioilleni mitään. Tosin, nyt kun mulle sanottiin, että toimenpide ei satu, sitä ei voinut ihan täysin uskoa ballonki-operaation perusteella. Nyt pelottavan naköinen koukku ujutettiin sisään ja sikiökalvot puhkaistiin ja tämä toimenpide ei todella tuntunut. Huolestuin kuitenkin, koska lapsivesi oli vihreää, mutta tästä ei kuulemma tarvinnut pelästyä. Lapsi on voinut kakata veteen. Itse olin ymmärtänyt, että näin tapahtuu, kun vauva saa stressireaktion. Kysyin, olisiko mahdollista, että edellisen yön kuumeeni olisi infektioperaista? Kohtutulehdus? Taas kerran kuumeelle ei ollut uskojaa ja veden väristä ei tarvitse huolestua. En taaskaan jäänyt väittelemään.


Käteeni laitettiin kanyyli ja suoneen alettiin tiputtamaan oksitoniinia. Oksitoniini aiheuttaa keinotekoisia supistuksia, joita naiset ovat kuvailleet "terävemmiksi" kuin luonnolliset supistukset ja edellisen päivän supistuksiin nähden ne tuntuivat todella kivuliaammilta, luonnolliset supistukset olivat pehmeämpiä. Asiaa voisi jotenkin kuvailla saunalla. Jokainen joka on käynyt sekä puusaunassa, että sähkösaunassa, tietää eron. Puusaunassa voisi istuskella paljon pidempaan, koska löylyt ovat pehmeät. Sähkösaunan löyly iskee kovemmin.


Ensin supistuksia tuli n. 10 minuutin välein, mutta tahti kiihtyi todella nopeasti. Pian supistuksia tuli jo minuutin välein ja yksi supistus kesti n. 40 sekunttia. En voinut maata tai istua supistuksen tullessa, joten seisoin koko ajan. Tuntien vieriessä, supistukset muuttuivat pidemmiksi ja niiden välivaihe lyheni. Tässä vaiheessa aloin ääntelehtimään kivun mukana. Se tuntui helpottavan kipua. Koska takana oli yksi uneton ja yksi vähäuninen yö, olin väsynyt. Olin seissyt jaloillani jo todella monta tuntia. Kipu koveni koko ajan ja alkoi tuntua aika sietämättömältä. Onnekseni iltavuoroon tullut kätilö oli todella ihana ja lämmin persoona. Hän kysyi haluanko kokeilla ilokaasua. Koska ilokaasu voi tuottaa huippausta, mun piti maata sängyllä. Se oli vaikeaa, koska kipu tuntui pahemmalta makuultaan. Kaasu ei myöskään auttanut mua millään tavalla. Itseasiassa se alkoi itkettämään mua, olin jotenkin tunteellinen, surullinen ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Supistuksia tuli nyt jo alle minuutin välein ja ne kestivät yli minuutin. Kätilö kysyi, haluanko jotakin kipuun, jotta voin huilata hetken. En ollut missään välissä pyytänyt mitään kivunlievitystä edellisen päivän yhtä Panadolia lukuunottamatta. Kätilö toivoi, että voisin levätä kipulääkkeen avulla. Olin väsynyt ja suostuin . Hän piikitti kipufentalyynia kankkuun ja se toimi kuin unelma. Pystyin lepäämään n. 45 min, mutta sitten vaikutus hävisi. Seuraavan kerran lääkettä olisi voinut antaa 6 tunnin jälkeen. Supistukset alkoivat taas tulemaan voimalla. Seisoin ja huusin. Nyt en enää miettinyt supistuksen tullessa, että jaksa, jaksa, muutama sekuntti vielä, vaan pelkäsin jo tulevaa supistusta. Seuraavaksi koko kroppani alkoi tärisemään. Tai no täriseminen on aika lievä ilmaus. Se sätki ja heittelehti, kuin olisi ollut kahden sähkölinjan välissä. Samaan aikaan aloin hyperventiloimaan ja itkemään. Kätilö laittoi hengityskupin kasvoilleni ja kysyi, olenko saanut ennen paniikkikohtausta. Olen. Hän kysyi, enkö kuitenkin pyytäisi jonkun ystävistäni paikalle. Olimme aikaisemmin puhuneet asiasta. Muutama ystäväni oli tarjoutunut tulemaan synnytykseen mukaan tukihenkilöksi, mutta olin alusta asti ajatellut, että haluan olla yksin. Joku silittelemässä kättäni tai hyssyttelemässä olisi vetänyt kipufiestassa pinnani napsahtamaan hetkessä. Ystävän manaaminen syvimpään helvettiin raivostuksissa ei varmaan ainakaan syventäisi suhdetta. Jos totta puhutaan, niin tuossa hetkessä olisin kaivannut isoa, vahvaa miehen kättä, jota puristaa. Niin siinä kävi, että yksi itsenäinen, vahva nykynainen tipautti muutaman tipan ja kaipasi isän läsnäoloa. Eihän ole isompaa ja turvallisempaa miehen kättä, kuin se isän käsi.


Kätilö pyysi mua vielä miettimään asiaa. Hän sanoi, että yksi tuttu ihminen vastaa yhtä kipulääkettä. Olin juuri sanonut hänelle, että en halua ketään katsomaan kun huudan, itken ja vikisen täällä. Tuon lauseen jälkeen kuitenkin annoin ajatukselle mahdollisuuden. Edellä mainitsemani Isabel oli myös lupautunut halutessani tulemaan. Hän tuntee erilaiset hengitystekniikat ja osaa tehdä mm. akupunktio-hoitoa. Laitoin hänelle viestiä ja hän lähti kohti sairaalaa.

Klo oli n. kahdeksan illalla, kun lääkäri tutki mut taas ja kohdunsuun tilanne oli edelleen sama. Se ei ollut kaikista supistuksista huolimatta auennut yhtään enempää. Lapsi ei myöskään ollut laskeutunut kohdunkanavaan. Lääkäri totesi, että 20-vuoden kokemuksella tämä menee vielä sektioon. Nyt kuitenkin vielä tekisimme viimeisen yrityksen saada synnytys käyntiin. Oksitoniini laitetaan siksi aikaa tauolle, kun mut vietäisiin alas synnytyssaliin, jossa annetaan Epidural- sekä Spinaali-puudutukset. Tämän jälkeen oksitoniinia aletaan tykittämään sellaisella vauhdilla, että vauva saataisiin ulos vielä tämän vuorokauden aikana. Jos näin ei käy, puolen yön aikaan tehdään päätös sektiosta, joka tehtäisiin aamulla.


Kun oksitoniini tauotettiin, supistukset alkoivat katoamaan ja hävisivät lähes kokonaan. Kätilöni vei mut pyörätuolilla alas synnytyssaliin, jossa odotti toinen kätilö ja opiskelija. Molemmat olivat todella rauhallisia ja ystävällisiä. Oloni oli jo paljon turvallisempi. Hetken kuluttua myös Isabel saapui ja hengitti kanssani läpi alkaneen supistuksen. Vaikka tilanne oli, mikä oli, huomasin kyllä, että puudutuksia tekemään tullut anestesialääkäri oli nuori ja komea. Ei kai sitä mitään luonteelleen voi. Vitsit jäivät murjaisematta ja puudutusten jälkeen olo oli vielä raukeampi.


Synnytyssaliin jo tultuamme palelin valtavasti. Puudutteiden jälkeen kätilö mittasi multa lämmön. Kuumetta oli reilu 38 astetta. Sen jälkeen alkoi tapahtumaan. Ensin paikalle tuli joku ottamaan verikokeet. Tämän jälkeen uusi lääkäri paikalle. Hän jutteli hetken paikalla olleen kätilön kanssa ja tuli luokseni sanoen, että meidän pitää mennä sektioon. Isabel hääräsi tällä välin jaloissani ja paineli akupunktioneuloja varpaisiini. Itse olin jossakin tämän ja toisen maailman välissä. Kuulin, kuinka lääkäri antoi ohjeita kätilolle. Lääkärillä oli toinen operaatio juuri edessä ja mut otettaisiin heti perään. Sitten puhuttiin antibiooteista. Kahta antibioottia alettaisiin tiputtamaan suoneen ja kolmas lähtisi tippumaan "heti kun veitsi viiltää". Henkilökunnan äänensävy oli huolestuneen oloista. Kaiken aikaa olin täysin tietämätön, että verikokeissa oli selvinnyt korkeat tulehdusarvot. Sekä sikiövesi, että sikiökalvopussi olivat tulehtuneet. Vauvan sydänäänet olivat muuttuneet takakyrdisiksi eli korkeiksi (tämä kertoo lapsen stressitilasta) ja hänet piti saada ulos mahdollissimman pian.

Mua aikaisemmin hoitanut lääkäri tuli jossakin välissä myös paikalle. Hän katsoi mua ja tokaisi, että onpa erillaisen oloinen äiti, kuin yläkerrassa. En tiedä sitten hänesta, mutta kyllä se vähän rauhoittaa, kun supistelee kerran, pari tuntiin alle minuutin sijasta. Hän kysyi paikalla olleelta kätilöltä, eikö oksitoniini tipu vielä. Mielestäni kätilön äänensävy oli tuohtuneen oloinen, kun hän pyysi lääkäriä lukemaan näytöltä jotakin. Luettuaan lääkäri tuli luokseni ja sanoi, että tässä on nyt niin moni asia epäonnistunut synnytyksen käynnistämisen suhteen, että menen sektioon. Missään välissä kukaan ei kertonut, mita todellisuudessa oli meneillään. Tiesin, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta en kysellyt. Olin liian tokkurassa siihen.


Leikkaussali oli täynnä ihmsiä. Jokaisella oli oma tehtävänsä ja tiimi toimi todella hienosti ja saumattomasti yhdessä. Taas yksi asia, johon hoitotyötä tehneenä kiinnitin huomiota. Mua aikaisemmin hoitanut anestesialääkäri puudutti keskivartaloni. Isabel seisoi takanani ja jutteli mulle. Ajatus leikkaamisesti pelotti jonkin verran, joten en halunnut ajatella sitä. Pyysin Isabelia jatkamaan juttelemista mulle, jotta ajatukseni pysyvät muualla. Itse leikkaaminen ei vienyt paljoa aikaa ja kohta jo kuului vauvan parkaisu. Tyttöä näytettiin mulle, ennen kuin hänet tarkastettiin ja napanuora leikattiin. Katsoin tuota isoa ja turvonnutta, vaalenpunaista otusta ja ensimmäinen ajatus oli, että hän näyttää aivan isältään. Seuraavaksi mietin, että eihän lapsi näytä lainkaan multa. Kenen tuo lapsi on? Onko se sitten edes mun? Mitään ilosta itkemistä tai suuria tunnekuohuja ei ollut. En tunnistanut lasta omakseni. Isabel leikkasi napanuoran ja yli neljä kiloinen tyttö tuotiin syliini. Hän itki tullessaan syliini, mutta rauhoittui pian. Edelleen vauva tuntui jonkun toisen vauvalta. Pidin häntä sylissäni , juttelin hänelle ja silitin pieniä sormia. Hänella oli aivan isänsä silmät ja jopa kutsuin häntä ääneen "raksuksi", niin kuin välillä hänen isäänsä. Koko ajan musta tuntui, kuin sängyn pääty olisi madallettu ja pääni roikkuisi alaspäin. Pelkäsin, että vauva valuu lattialle. Tietenkin tämä oli vain kipulääkkeiden ja puudutteiden cocktail, joka teki temppujaan.



Meidät vietiin heräämöön odotusaulan kautta. Siella oli muutama kiinalainen, pari miestä ja nainen. Miehet tuijottivat mua ja paljaana rehottavia rintojani. This is how we do it in Finland! Hävetti jopa, mutta en pystynyt peittämäänkään itseäni, joten mietin vain, että "Fuck it! Käyn hakemassa tippiä myöhemmin".

Heräämössä Isabel asetteli vauvan heti rinnalleni imemään. Suoraan sanottuna, en oikein muista mitään, mitä hän sanoi ja opetti. Muistan kyllä, että hän puhui jotakin suklaasta, koska mulla oli nälkä. Jossakin välissä suukotimme toisiamme poskelle ja hän lähti kotiin.

Mulla oli hieman vaikeuksia hengityksen kanssa ja välillä torkahtaessani uneen, hengitykseni pysähtyi. Tämä johtui raskaasta lääkityksestä. Hoitaja pyysi mua hengittämään syvään ja keskittymään hengitykseeni. N. klo 2-3 aikaan uusi hoitaja tuli hakemaan mut synnyttäneiden osastolle. Hän kapaloi vauvan ja kysyi tarvitsenko jotakin. Ruokaa! Ajattelin vain ruokaa! Hän haki mulle voileipia ja mehua ja myöhemmin palasi joko antamaan lääkkeitä tai vaihtamaan antibiootti-pussia. En suoraan sanottuna enää muista. Mulle siis edelleen meni suonensisäisesti antibiootteja parin päivän ajan. Jostakin syystä mulle ei ollut laitettu lainkaan pöksyjä ja sidettä, joten sänky oli veressä alapäästä valuvan veren vuoksi. Sanoin hoitalle, että haluan mennä vessaan pesemään itseäni. Hän sanoi, että en ole välttämättä valmis vielä kävelemään. En itse edes miettinyt tai tajunnut, että olin juuri ollut leikkauksessa ja koko keskivartaloni oli ollut puudutettu. Vakuuttelin vain, että pystyn, pystyn kävelemään. Hän seurasi, että pääsin vessaan. Verta onnistui tietenkin leviämään pitkin vessaa ja vessassa sattui olemaan pullo suihkutettavaa pesuainetta. Otin sen käteeni, suihkuttelin sitä pitkin lattiaa ja pönttöä ja aloin pyyhkimään. Hoitaja kurkkasi oven raosta ja tuijotti mua suu auki. Hän kysyi, mitä ihmettä teen. Kerroin, että verta on pitkin poikin ja vähän siivoan vain. Olin aivan lääkehöyryissä edelleen! Hän komensi mut sänkyyn takaisin ja sanoi, että ei mun kuulu täällä siivota.


Jossain vaiheessa pieni nökäreeni vieressäni alkoi itkemään. Olin halunnut pitää hänet kanssani sängyssä. Vasta tuossa vaiheessa tunteet astuivat peliin mukaan. Jälkikäteen ajatellen, olin varmasti niin lääkkeilla doubattu aikaisemmin, että tunteet eivät voineet syntyä. Nyt olin täydessä vauva-euforiassa ja tuijotin vain pienen pieniä kasvoja. Maailman kauneinta vauvaa. En saanut enää nukuttua ollenkaan, koska en voinut lopettaa ihailemasta tätä pientä ihmistä. Minun lastani. Onnellisena laahustin vauvan kanssa aamupalalle ja takaisin huoneeseen. Hän oli sylissani sängyssa koko ajan. Leikkaushaavaan sattui ja vaikka sänky oli motorisoitu, liikkuminen teki kipeää. En siltikään malttanut laittaa häntä omaan sänkyyn. Edellisen yön asiat alkoivat palautumaan mieleen ja tajusin, että tämä vauva ei ehka olisi tässä kanssani nyt. Tuo ajatus nosti valtavan suojeluvietin.


Loppuaika sairaalassa ei ole niin relevanttia tämän bloggauksen kannalta. Meillä oli aivan ihana ja hauska omahoitaja ja osastolla aika sujui ihan hyvin. Kiire kylläkin näkyi hoitohenkilökunnassa, mutta sairaalainhostani huolimatta viihdyin osastolla aika hyvin. IV-antibiootit lopetettiin multa torstaina ja perjantaina pääsimme kotiin. Näkymä oli aika jäätävä. Sängyssä oli verta, samoin lattialla ja vessassa, puhumattakaan sotkusta, jonka olin saanut aikaan heitellessäni vaatteita ja peittoja ympäriinsä asuntoa. Muutama keltainen muovinauha ja olisi voinut luulla, että on kyseessä murhan rikospaikka. Selasin läpi viikon aikana tulleet postit ja lehdet. Niiden lomasta loytyi ilmoitus, että putkimiehet tulevat tarkastamaan pattereita samaisena perjantaina. Syksyllä putkimiehet kävivät kahden kuukauden ajan joka viikko samaisissa hommissa ja olen mittaani täynnä heidän vierailujaan. Seuraavalla viikolla tuli taas ilmoitus, että jotain tarkastusta tullaan tekemään. Mulla on vahva epäilys, että putkimiehet olivat saattaneet hieman kauhistua perjantaisesta näkymästään. Heitä ei nimittäin seuraavalla viikolla näkynyt.



Omasta mielestäni synnytyksen käynnistäminen meni monen asian vuoksi kokonaisuudessaan pieleen. Ensinnäkin, en itse ollut varautunut siihen, että en ehkä synnyttäisi luonnollisesti. En ollut hakenut tietoa käynnistämisestä ja sen menetelmistä. Mulla oli aika vähän tietoa itselläni etukäteen ja mun mielestä en saanut myöskään mua hoitaneilta ihmisiltä tarpeeksi tietoa prosessista ja toimenpiteistä. Tunsin, että mua ei kuunneltu eikä myöskään uskottu (mm. kuume, kipu). Tämä aiheutti epäluottamuksen, joka taas vaikeutti toimenpiteiden tekoa ja lisäsi tilanteessa kipua sekä sai mut myös pelkäämään vähintään alitajunnaisesti, huomioiden fyysiset reaktiot(hyperventilointi ja jalkojen vaistomaiset yhteenvetäytymiset). En myöskään edelleenkään voi ymmärtää, miten joihinkin asioihin ei ole reagoitu. Lapsivesi, joka oli vihreää, kertoo lapsen stressireaktiosta, joka saa vauvan ulostamaan. Itse epäilin kohtutulehdusta oireideni perusteella, joka tyrmättiin. Tulehdushan mulla oli sitten loppupeleissä, vaikka ei kohtutulehdus ollutkaan. Maanantaiyön kuumeilut viittaisivat siihen, että tulehdus on alkanut jo edellisenä päivänä. Olisiko ballongin asentaminen sen laukaissut? Vai oliko tulehdus ollut jo jonkin aikaa, mutta oireili vasta kun ballonki asetettiin? En ole lääkäri, joten en voi antaa vastausta. Tärkea asia liittyen mun ja vauvan terveyteen jai havannoimatta, koska mun puheitani ei otettu vakavasti.


Kun keskiviikkona kävin läpi edellisen yön tapahtumia, en voinut olla miettimättä, mitä olisi voinut käydä. Jos synnytyssalin kätilö ei olisi mitannut kuumettani, jonka vuoksi tulehdusarvot otettiin veresta, oksitoniini olisi hetken päästä taas tippunut vauhdilla. Olisin kuumeessa ja infektoituneena, 2,5 cm auki lähtenyt viiimeiseen koitokseen ponnistaa lapsi ulos. Hän ei ollut laskeutunut tarpeeksi ja valmiiksi jo stressitilassa. Tilanne olisi todennankoisesti mennyt päin perseitä ja ollut todella vaarallinen. Mulla ei ehkä olisi ollut tervettä lasta sylissäni seuraavana päivänä. Tämän asian tiedostaminen on tehnyt lapseen vielä syvemmän tunnesiteen. Kuinka yksi hetki voi muuttaa kaiken. Onneksi tällä kertaa kuoleman elämäksi! Nyt olen onnellinen ja kiitollinen, uteliaan ja kiltin pienen tyttövauvan äiti.


Seuraavassa blogissani( kun sitä joskus pääsen työstämään) otan aiheeksi raskauteen ja synnytykseen liittyneet selvännänköiset unet, kokemukset ja Tarot-korttien viestit.


Hyvää Joulun odotusta!


Johanna



148 views
  • White Facebook Icon
  • White Instagram Icon
  • White YouTube Icon

© 2019  Citynoita All rights reserved.